Sokkelo (K18)

Jos nyt lukijaa vaivaa kirjoitukseni hieman pessimistinen sävy, niin se johtuu siitä että luin liian nuorena ensin Schopenhaueria ja vasta sitten Nietzscheä. Ongelma ei ollut nuoruus, (vaikka silloinkin ongelmia oli, taivas tietää...) vaan se etten aloittanut Nietzschellä. Asiat vaan pitää tehdä oikeassa järjestyksessä! Mutta itsehän olemme omat vastoinkäymisemme valinneet, joten se siitä. Jonkun mielestä saattaa olla tyhmää elää rohkeasti, mutta sinä, lukijani ja minä tiedämme, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Uskonsa puolesta kuoleminen on liian helppoa.

Ai niin, tarinan päähenkilö on odottanut vaatteitaan jo kyllin kauan. Onko se minun syyni? Tehän olisitte voineet pukea hänet haluamallanne tavalla ja olisitte huomanneet miten olemus muuttuu. Olisitte voineet ajaa häneltä parran tai puhkoa silmät ja havaita, että hän voi olla mitä tahansa. Se on teidän syynne, että mies on tuossa jamassa! Minä en jaksa häneen enää paneutua, eikä minua kiinnosta mitä hänelle kuuluu. Tässä on tärkeämpiäkin kysymyksiä esitettävänä. Kuten esimerkiksi: Onko kaksisarvinen hevonen lehmä? Vai kenties hirvi? Onko yhdellä sarvella helpompi oppia taistelemaan kuin kahdella? Ja kuka perkele täällä pelleilee symmetrialla???

Koska mahdollisia maailmoja voi olla monia, mutta ei ääretöntä määrää, onkin siis korkea aika mennä henkilökohtaisuuksiin. Tällä tekstillä haluan todistaa, että voin olla mitä mieltä tahansa (ja aina oikeassa). Jonkun mielestä siis mieltä vailla. Todellisuudessa eli ns. elävässä elämässä voin olla vain kahta mieltä, niitä molempia (sic).

Jäin taas jaarittelemaan...Nyt niihin henkilökohtaisuuksiin. Kerron nyt hieman hullusta perheestä, jonka tyttären kanssa seurustelin taannoin. Kaikkien tyttöystävieni perheet ovat olleet enemmän tai vähemmän hulluja, vikoja on helppo löytää. Mutta tämä nyt käsillä oleva perhe oli ja on niin hullu, että jos tehtäisiin aikuisten versio korttipelistä Hullunkuriset Perheet, niin he olisivat siinä. Ja voin kertoa, että tähän korttipeliin ei pääsisi yhdellä pikku murhalla perhepiirissä. Niinhän voi käydä kenelle tahansa. Se on normaalia ja inhimillistä ehkä surullisenkin banaalia. Tappajiahan löytyy myös hyvän ystäväni ja kollegani suvusta ja pidän heidän sukuaan ja perhettä suhtkoht normaalina. Osa lukijoista saattaa jopa tuntea kollegani, hänet tunnetaan Turun Baareissa nimellä Teinilä tai Teikku tai Japi jne. Mutta haluan siis vielä korostaa, että yhdellä ja tuskin kahdellakaan kotikutoisella murhalla ei ole asiaa tähän korttirinkiin.

Mihin kaikki metaforat ovat menneet? Miksi elämä on pelkkää allegoriaa?

Salatieteiden opiskelu on erikoisuuden tavoittelua ja luonnontieteiden opiskelu tavallisuuden tavoittelua. Laske sinä tai turvaudu numerologiaan. Näinä lopun aikoina on pakko turvautua tulisen järjen kritiikkiin. On sukellettava syvemmälle ihmismieleen ja jätettävä keinotekoiset selitykset. On vain hyväksyttävä, että mitään jumalia ei ole, eikä auktoriteetteja sinällään. Sinä olet, ja minä, me ja niin edelleen.

Jos nyt kuvitellaan, että olisi olemassa joku esimerkiksi Palestiinan alueen uskontoihin liittyvä lähes täydellinen olento, niin miten niin emme ymmärtäisi hänen tekojaan. Perspektiivin puutetta! Perspektiivin, jonka lähes täydellinen olento olisi meille suonut, jos olisi olemassa. Muussa tapauksessahan tämä on vain naurettavaa leikkiä (=julmaa pilaa), koska uskominen ja luottaminen syntyy lapselle suhteessa vanhempiinsa ja lähimmäisiinsä. Pitäisikö meidän sokeasti uskoa ailahtelevaan ja lähes kaikkivoipaan olentoon, joka päättää elämästä ja kuolemasta? Käytetäänhän Okkamin partaveistä pienempiinkin pulmiin, olisiko aika käyttää sitä myös tässä?

Labyrintti on vain sokkelo, josta on helevetin vaikea päästä ulos ja metaforanakin se on melko ankea.